Tahtoisin kertoa sinulle
Mistäköhän aloittaisin?
Jo pitkään olen pyöritellyt mielessäni ajatusta blogin kirjoittamisesta. Nyt tuntuu, että ystäville puhuminen tai netin keskustelupalstojen selailu ei enää riitä, vaan tarvitsen jonkun keinon purkaa näitä päässäni risteileviä ajatuksia ja raastavia tunteita. Lisäksi uskon monen muun pariskunnan olevan samankaltaisessa tilanteessa kuin minä ja mieheni, joten haluan tarjota vertaistukea ja tietenkin saada sitä myös itse.
Mutta miksi siis kirjoitan?
Olemme puolisoni kanssa nyt puolitoista vuotta toivoneet lasta. Vauvakuume minua on poltellut jo vuosikausia. Jätimme ehkäisyn pois syyskuussa 2015, ja siitä lähtien asia on ollut jatkuvasti enemmän tai vähemmän mielessä. Virallinen lapsettomuushoitojen ensikäyntimme oli vasta hiljattain, joulukuussa 2016, vaikka siihen mennessä olikin jo henkisesti pitkä tie kuljettu. Käytännössä koen, että emme ole vieläkään päässeet edes kunnolla yrittämään raskautumista, sillä oma hormonitoimintani on käytännössä täysin pysähtynyt. Tosi kiva, olenhan 27-vuotias ja hormonitoimintani on yhtä vauhdikasta kuin vaihdevuodet ajat sitten ohittaneella mummolla. Avaan tämän asian taustoja myöhemmin lisää.
Lapsettomuus on niin henkilökohtainen ja arkaluontoinen asia, että tahdon pysyä anonyyminä. Siitä huolimatta haluan kertoa tarinani mahdollisimman avoimesti ja kuljettaa sinut, lukijani, kanssani läpi tämän matkan. Mihin se sitten ikinä viekään, voi kunpa tietäisin että kaikki tulee päättymään hyvin. Ei auta kuin pitää lippu korkealla ja säilyttää usko siitä, että vielä meillekin se onni suodaan. Vaikka tällä hetkellä näyttääkin siltä, että vaikeimman kautta mennään.
Tämä blogi kertoo siis tarinaa siitä, miltä tuntuu kun elämästä puuttuu se yksi, merkityksellinen asia. Kun ollaan sitä yhtä vailla.
Jo pitkään olen pyöritellyt mielessäni ajatusta blogin kirjoittamisesta. Nyt tuntuu, että ystäville puhuminen tai netin keskustelupalstojen selailu ei enää riitä, vaan tarvitsen jonkun keinon purkaa näitä päässäni risteileviä ajatuksia ja raastavia tunteita. Lisäksi uskon monen muun pariskunnan olevan samankaltaisessa tilanteessa kuin minä ja mieheni, joten haluan tarjota vertaistukea ja tietenkin saada sitä myös itse.
Mutta miksi siis kirjoitan?
Olemme puolisoni kanssa nyt puolitoista vuotta toivoneet lasta. Vauvakuume minua on poltellut jo vuosikausia. Jätimme ehkäisyn pois syyskuussa 2015, ja siitä lähtien asia on ollut jatkuvasti enemmän tai vähemmän mielessä. Virallinen lapsettomuushoitojen ensikäyntimme oli vasta hiljattain, joulukuussa 2016, vaikka siihen mennessä olikin jo henkisesti pitkä tie kuljettu. Käytännössä koen, että emme ole vieläkään päässeet edes kunnolla yrittämään raskautumista, sillä oma hormonitoimintani on käytännössä täysin pysähtynyt. Tosi kiva, olenhan 27-vuotias ja hormonitoimintani on yhtä vauhdikasta kuin vaihdevuodet ajat sitten ohittaneella mummolla. Avaan tämän asian taustoja myöhemmin lisää.
Lapsettomuus on niin henkilökohtainen ja arkaluontoinen asia, että tahdon pysyä anonyyminä. Siitä huolimatta haluan kertoa tarinani mahdollisimman avoimesti ja kuljettaa sinut, lukijani, kanssani läpi tämän matkan. Mihin se sitten ikinä viekään, voi kunpa tietäisin että kaikki tulee päättymään hyvin. Ei auta kuin pitää lippu korkealla ja säilyttää usko siitä, että vielä meillekin se onni suodaan. Vaikka tällä hetkellä näyttääkin siltä, että vaikeimman kautta mennään.
Tämä blogi kertoo siis tarinaa siitä, miltä tuntuu kun elämästä puuttuu se yksi, merkityksellinen asia. Kun ollaan sitä yhtä vailla.
Kommentit
Lähetä kommentti