Lapsettomuuden aiheuttama katkeruus
Jo pitkään minun on tehnyt mieli kirjoittaa lapsettomuuden aiheuttamista tunteista, etenkin katkeruudesta. Katkeruus on itselläni se tunne, joka vahvimmin on vallannut mieleni tällä raskaalla polullamme. Tähän vaikuttaa myös aiemmin elämässäni kokemani asiat, jotka liittyvät lapsuudenperheessäni olleeseen, pitkään jatkuneeseen vaikeaan tilanteeseen. En jaksa enkä halua alkaa avaamaan asiaa täysin, koska siitä voisi perustaa vaikka toisen blogin. Lyhykäisyydessään kyse on yhden perheenjäsenen vaikeista mielenterveyden ongelmista, jotka ovat vaikuttaneet paljon siihen, millainen lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut ja kuinka tämä on jättänyt syvät jäljet ihan koko perheeseemme. Tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, mutta koen, että minua ei todellakaan ole päästetty elämässä helpolla. Moni asia on mennyt hyvin ja olen siitä kiitollinen, mutta edellä mainitut tapahtumat ovat väistämättä vaikuttaneet psyykeeseeni. En koe kasvaneeni niin tasapainoiseksi ja vakaaksi aikuiseksi kuin toivoisin. Olen joutunut käymään terapiassa, kuten kaikki meidän perheessämme.
Tämän pienen pohjustuksen perusteella toivon teidän lukijoiden hieman paremmin ymmärtävän, miltä minusta tuntui kun noista lähtökohdista ponnistaneena todellisuuteen rysähti aikuisiän isoin kriisi, lapsettomuus. Kaikkien kokemieni vastoinkäymisten myötä huomaan jopa perusturvallisuudentunteeni järkkyneen. Pelkään milloin mitäkin, kehittelen katastrofiajatuksia enkä pysty enää luottamaan siihen, että kaikki menisi hyvin. Jos tulen kolmannen kerran raskaaksi, saanko taas keskenmenon? Mitä jos sikiö kuolee kohtuun? Jos syntyvä lapsi ei olekaan terve? Ihan hirveitä asioita, joita ei pitäisi ajatella, mutta kahden keskenmenon jälkeen on mahdotonta pitää ajatukset kokonaan pois noista kauhukuvista.
Tunnen suurta katkeruutta siitä, kuinka paljon aikaa, vaivaa ja rahaa olemme jo tähän mennessä lapsen saamiseen laittaneet. Olen katkera siitä, että mitään mahdollisuuksia luomuraskauteen ei ole. Minulla ei ole omaa kuukautiskiertoa, ja lääkkeetkin tehoavat minuun hyvin hitaasti. Olemme mieheni kanssa täysin lääketieteen armoilla. Minulle ei siis kannata neuvoa, että "kyllä se raskaus sitten alkaa, kun vain lopetatte yrittämisen". Jos tekisin niin, kohtuni alkaisi surkastua ja munasarjani uinuisivat lepotilassa. Yritä siinä sitten raskautua.
Lapsettomuus voi johtua monesta eri syystä, mutta olen ollut jopa katkera niillekin, jotka voivat tehdä blogipostauksia tyyliin "yrityskierto 6". Itsellänihän on viimeksi ollut luomumenkat yhden kerran vuonna 2012. Toki ymmärrän sen, että on varmasti äärimmäisen raskasta pettyä joka kuukausi, kun vuoto alkaa. Mutta me emme voineet edes yrittää raskautta ennen kuin hoidot alkoivat lähes kahden vuoden lapsettomuuden jälkeen. Se on pitkä odotus, ja koin ettei minua sitä ennen otettu kovin vakavasti, vaan kommentoitiin tyyliin "odotellaan vain rauhassa" ja "onneksi olet vielä noin nuori".
Olen katkera siitä, että tuntuu ettei oikein kukaan ymmärrä minua. Loppujen lopuksi olen yksin, tämä on minun oma taakkani kannettavaksi. Ystävät ovat tukena, mutta heillä ei ole kokemusta samoista asioista. Mies on myös tukena, mutta meidän hoidoissamme kaikki pyörii naisen ympärillä. Tämä on tietenkin vaikuttanut parisuhteeseen. Olen ollut harmistunut siitä, että minä joudun ravaamaan labroissa ja lääkärissä, säätämään tästä johtuen oman työn aikatauluja, käymään apteekissa, huolehtimaan pistosten laittamisen joka ilta ja myös kestämään fyysisesti kaiken: lääkkeiden sivuvaikutukset, kivuliaat keskenmenot, mustelmilla olevan vatsan ja mielialojen vuoristoratamaisen heittelyn. Koko elämä pyörii hoitojen ympärillä, eikä mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia voi tehdä. Kaikki menee hoitojen ehdoilla. Tuntuu, että koko elämä on odottamista. Hoito alkaa, odotetaan kaksi-kolme viikkoa että follikkeli alkaa kypsyä. Ovulaation jälkeen odotetaan ainakin kaksi viikkoa, alkoiko raskaus. Sitten taas odotetaan seuraavaa etappia, oli raskaus alkanut tai ei.
Työyhteisössäni on ollut viime vuodet kunnon vauvabuumi, joka on ollut henkisesti hyvin raskasta. Ainakin neljä työkaveria suhteellisen pienessä työpaikassamme on saanut lapsen. Tästä johtuen lapsista on luonnollisesti töissä myös puhuttu hyvin paljon. Työyhteisömme on naisvaltainen, ja olen ainoiden lapsettomien joukossa. Muutama viikko sitten yksi työkaveri kysyikin, että milloinkas me alamme mieheni kanssa tekemään lapsia? Ja kyllä, juuri noilla sanoilla hän vieläpä esitti kysymyksensä. Mumisin sitten jotain ympäripyöreää. Olen kertonut lapsettomuushoidoista vain esimiehelleni, sillä tämä on niin henkilökohtainen asia, etten halua sitä koko työyhteisölle jakaa. Vaikka muuten koen, että haluan rikkoa lapsettomuuden tabua, tuntuisi liian raskaalta alkaa avata tuota asiaa töissä tilanteen ollessa päällä. Sitten olisin kuitenkin vain jatkuvan tarkkailun kohteena, enkä halua ihmisten miettivän, että "jokohan sillä kohta maha alkaa kasvaa".
Tämä oli nyt todella henkilökohtainen kirjoitus, jossa avasin tunteita todella syvältä. En ole aiemmin kirjoittanut näin syvällisesti raskaista ajatuksista. Tarkoitukseni ei ole loukata tai vähätellä ketään, saatikka nostaa itseäni jotenkin jalustalle. Tekee vain niin hyvää purkaa näitä fiiliksiä jonnekin, tuntuu että pystyn nyt jo hengittämään paremmin. Olen myös ylpeä itsestäni, että olen näin vahva ja (ainakin toistaiseksi) selväjärkisenä selvinnyt tästä kaikesta. Yhtenä isona tekijänä on ollut tämän blogin kirjoittaminen ja blogimaailman kautta saatu vertaistuki. Sen ansiosta en ole vielä luovuttanut.
Kiitos ja kumarrus jos jaksoit lukea tänne asti 💜
Tämän pienen pohjustuksen perusteella toivon teidän lukijoiden hieman paremmin ymmärtävän, miltä minusta tuntui kun noista lähtökohdista ponnistaneena todellisuuteen rysähti aikuisiän isoin kriisi, lapsettomuus. Kaikkien kokemieni vastoinkäymisten myötä huomaan jopa perusturvallisuudentunteeni järkkyneen. Pelkään milloin mitäkin, kehittelen katastrofiajatuksia enkä pysty enää luottamaan siihen, että kaikki menisi hyvin. Jos tulen kolmannen kerran raskaaksi, saanko taas keskenmenon? Mitä jos sikiö kuolee kohtuun? Jos syntyvä lapsi ei olekaan terve? Ihan hirveitä asioita, joita ei pitäisi ajatella, mutta kahden keskenmenon jälkeen on mahdotonta pitää ajatukset kokonaan pois noista kauhukuvista.
Tunnen suurta katkeruutta siitä, kuinka paljon aikaa, vaivaa ja rahaa olemme jo tähän mennessä lapsen saamiseen laittaneet. Olen katkera siitä, että mitään mahdollisuuksia luomuraskauteen ei ole. Minulla ei ole omaa kuukautiskiertoa, ja lääkkeetkin tehoavat minuun hyvin hitaasti. Olemme mieheni kanssa täysin lääketieteen armoilla. Minulle ei siis kannata neuvoa, että "kyllä se raskaus sitten alkaa, kun vain lopetatte yrittämisen". Jos tekisin niin, kohtuni alkaisi surkastua ja munasarjani uinuisivat lepotilassa. Yritä siinä sitten raskautua.
Lapsettomuus voi johtua monesta eri syystä, mutta olen ollut jopa katkera niillekin, jotka voivat tehdä blogipostauksia tyyliin "yrityskierto 6". Itsellänihän on viimeksi ollut luomumenkat yhden kerran vuonna 2012. Toki ymmärrän sen, että on varmasti äärimmäisen raskasta pettyä joka kuukausi, kun vuoto alkaa. Mutta me emme voineet edes yrittää raskautta ennen kuin hoidot alkoivat lähes kahden vuoden lapsettomuuden jälkeen. Se on pitkä odotus, ja koin ettei minua sitä ennen otettu kovin vakavasti, vaan kommentoitiin tyyliin "odotellaan vain rauhassa" ja "onneksi olet vielä noin nuori".
Työyhteisössäni on ollut viime vuodet kunnon vauvabuumi, joka on ollut henkisesti hyvin raskasta. Ainakin neljä työkaveria suhteellisen pienessä työpaikassamme on saanut lapsen. Tästä johtuen lapsista on luonnollisesti töissä myös puhuttu hyvin paljon. Työyhteisömme on naisvaltainen, ja olen ainoiden lapsettomien joukossa. Muutama viikko sitten yksi työkaveri kysyikin, että milloinkas me alamme mieheni kanssa tekemään lapsia? Ja kyllä, juuri noilla sanoilla hän vieläpä esitti kysymyksensä. Mumisin sitten jotain ympäripyöreää. Olen kertonut lapsettomuushoidoista vain esimiehelleni, sillä tämä on niin henkilökohtainen asia, etten halua sitä koko työyhteisölle jakaa. Vaikka muuten koen, että haluan rikkoa lapsettomuuden tabua, tuntuisi liian raskaalta alkaa avata tuota asiaa töissä tilanteen ollessa päällä. Sitten olisin kuitenkin vain jatkuvan tarkkailun kohteena, enkä halua ihmisten miettivän, että "jokohan sillä kohta maha alkaa kasvaa".
Tämä oli nyt todella henkilökohtainen kirjoitus, jossa avasin tunteita todella syvältä. En ole aiemmin kirjoittanut näin syvällisesti raskaista ajatuksista. Tarkoitukseni ei ole loukata tai vähätellä ketään, saatikka nostaa itseäni jotenkin jalustalle. Tekee vain niin hyvää purkaa näitä fiiliksiä jonnekin, tuntuu että pystyn nyt jo hengittämään paremmin. Olen myös ylpeä itsestäni, että olen näin vahva ja (ainakin toistaiseksi) selväjärkisenä selvinnyt tästä kaikesta. Yhtenä isona tekijänä on ollut tämän blogin kirjoittaminen ja blogimaailman kautta saatu vertaistuki. Sen ansiosta en ole vielä luovuttanut.
Kiitos ja kumarrus jos jaksoit lukea tänne asti 💜
Kiitos tekstistäsi <3 Pystyn hyvin samaistumaan tunteisiisi ja ajatuksiisi. Täällä kanssa yksi
VastaaPoistakrooninen katastrofiajattelija ja terapiassa käynyt! Katkeruutta tuntee kyllä usein ja vaikka se välillä helpottaa, se aina vaan uudelleen nousee pintaan tietyissä tilanteissa. En voi kuvitella, kuinka turhauttavaa on vielä tähän lisäksi se, kun oma kroppa ei toimi ja joutuu ravaamaan tutkimuksissa, käyttämään lääkkeitä ym. Sain kanssa juuri eilen töissä kuulla työkaverin raskaudesta, kyllä taas pysäytti hetkeksi ja pisti pahasti sydämessä, vaikkei hänen raskautensa ole minulta pois. Kaverit, jotka ovat aiemmin olleet sitä mieltä, että heidän lapsiluku on tässä, ovat alkaneet vauvakuumeilemaan. Minusta on tietenkin ihanaa, jos he lapsia saavat lisää. Mutta toisaalta, jos he taas tulevat kerrasta raskaaksi ja saavat taas ongelmattomat raskaudet, tulen varmasti olemaan katkera ja en tiedä miten pystyn itseni tsemppaamaan iloitsemaan ja olemaan kiinnostunut heidän raskauksistaan... Kamalasti mietin jo tätä asiaa etukäteen, sillä en haluaisi olla se katkera ja ikävä ystävä, mutta ajatus tästä saa jo nyt kyyneleet silmiin... Kamalaa ja raskasta tämä katkeruus! Ymmärrän myös niin hyvin tuon, että toisaalta haluaa kertoa avoimesti lapsettomuudesta ja sen tuomista ongelmista, mutta ei halua joutua sitten kyttäyksen kohteeksi. Olenkin nyt jotenkin vaiennut kaikilta läheisiltäkin tästä vauva asiasta aivan täysin ja haluan kertoa joskus sitten mahdollisesta raskaudesta vasta nt-ultran jälkeen. Tulipas nyt vuodatettua sun kommenttiboksiin, mutta paljon sai ajatuksia ja tunteita tekstisi mieleen. Paljon tsemppiä, olet kyllä todella vahva ja paljosta selvinnyt <3
Kiitos kommentistasi <3 Olen huomannut saman, että katkeruus aina välillä pulpahtelee pintaan, vaikka päällisin puolin sitä ei jatkuvasti ajattelisikaan. Raskausuutiset vihlaisevat aina pahasti, vaikka niin kovasti yrittäisikin iloita ystävien tai läheisten puolesta. Minullakin on yksi ystävä, jonka tiedän yrittävän raskautua, ja voin myöntää että nykyään jännitän hänen näkemistään ja reaktiotani mahdollisiin raskausuutisiin. Raskasta on tämä tosiaan...Minustakin tuntuu nyt siltä, että jos tulisin raskaaksi, kertoisin siitä kaikille mahdollisimman myöhään. Tänne saa todellakin vuodattaa, ja kiitos paljon kannustuksesta! Sinne myös tsempit ja jaksamista <3
PoistaKatkeruus on kyllä niin tuttu tunne. Se on aivan kauhea tunne ja se syö itseään hirveästi. En usko, että omasta katkeruudesta pääsee eroon ennen kuin oma vauva olisi sylissä, jos sellainen siis joskus suodaan.
VastaaPoistaTeidän matka on ollut todella rankka. Paljon voimia jatkoon <3
Nimenomaan, katkeruus on juuri sellainen tunne mikä vain kuluttaa ja syö ihmistä. Todella toivon, että siitä joskus pääsee eroon, se vapauttaisi aika paljon energiaa muuhun. Kiitos Emma <3
PoistaOlen uusi lukijasi. Itsellä takana kolme keskenmenoa peräkkäin, ei yhtään lasta. Itsellä on toki luomusti raskaudet alkaneet, mutta nämä kolme keskenmenoa ovat vieneet kykyni ajatella yleensä raskaudesta postiivisesti. Minulla on tunne, että lähin ystäväni on pieniin päin. Nyt jo kärvistelen huonossa omassa tunnossa, koska koen olevani jo etukäteen kateellinen parhaalle ystävälleni. Lisäksi joka ikinen raskaana oleva ärsyttää. Tämä kaikki saa minut tuntemaan huonoksi ihmiseksi. Miehelläni ei ole tajuakaan, mitä toistuvat keskenmenot tuovat naiselle. Pelot, tuntemukset ja niiden puuttuvat tuntemukset/oireet, vuodot, kivut, nyt tutkimuksessa ravaaminen, lääkitykset, valehtelu työpaikalla...jatkuva oman kehon analysointi mitä kehossa tapahtuu ja tuntuu. Toisaalta olen katkera elämälle, että kaikki sellaisetkin ihmiset saavat lapsia, joilla ei ole kykyä edes omia lapsia hoitaa. Itsellä ei ole sisaruksia. Oman miehen lisäksi ainoana biologisena lähiomaisena oma äitini, joka sekin sairastui vakavasti pari vuotta sitten ja joiduin pelkäämään menetänkö hänet. Nyt kun haluaisin edes yhden biologisen, omaa verta olevan lapsen, ei sitäkään tunnuta minulle suovan. Olen jo miettinyt mahdollista lapsettomuutta ja elämää ilman yhtäkään lähiomaista.
VastaaPoistaToivottavasti teillä onnistaisi ja saisitte toivomanne lapsen. Elämä on joskus kyllä todella epäreilua, mutta jotenkin sitä haluaa uskoa hyväänkin, koska kaikkeen tähän rumbaan lähtee aina vain uudestaan.
Kiva kun jätit kommenttia ja tervetuloa seuraamaan minun taivaltani! Olen todella pahoillani kokemistasi keskenmenoista :( Äärimmäisen rankkojahan ne ovat aina, oli raskaus sitten alkanut luomusti tai hoidoilla. Pystyn niin samaistumaan kertomaasi, sillä olen paljon kokenut samanlaisia tunteita ja ajatuksia. Oletteko hakeutuneet lapsettomuustutkimuksiin/-hoitoihin?
PoistaKiitos onnentoivotuksista ja kovasti tsemppiä sinnekin haaveenne toteuttamiseksi <3
Minulla on keskenmenotutkimukset päällä. Osa verikokeiden tuloksista tulleet, kaikki peruskokeet ok, lukuunottamatta ferritiini (alhaisena lääkärin mielestä tällä saattaa olla yleisesti vaikutusta lapsettomuuteen). Kromosomit testattu ja ne myös molemmilla normaalit. Ultraus aika kohdun rakenteen tsekkaamiseksi tulossa. Hyytymistekijäkokeita ei ole vielä otettu. Jänniä aikoja. Välillä päivät parempia, toisinaan taas mennään syvissä vesissä...onneksi on nykyaikana tämä some, niin saa onneksi vertaistukea. :)
PoistaHyvä, että olet päässyt tutkimuksiin (vaikka sielläkin ravaaminen on raskasta ja kuormittavaa). Varmasti sitä toivoo, että joku syy keskenmenoille löytyisi. Ja toisaalta taas ehkä toivoo, ettei ainakaan mitään kovin vakavaa selviäisi. Mutta tuo ferritiinihän on siitä hyvä, että ainakin on löytynyt yksi asia, jolle voidaan tehdä jotain :) Minulle lääkäri sanoi, että keskenmenotutkimuksissa ei usein löydetä mitään lapsettomuuden selittävää tekijää, kun mahdollisista tutkimuksista tuon toisen keskenmenon jälkeen kysäisin.
PoistaTää vertaistuki on kyllä ihan parasta! <3